Viitoitetut väylät


Saaristossamme on runsaasti viitoitettuja väyliä, joita on syytä käyttää aina, kun se vain on mahdollista. Lähes kaikille väylille on vahvistettu kulkusyvyys, jonka perusteella voimme valita omalle veneellemme riittävän syvän reitin. Varsinkin tuntemattomilla vesialueilla ainoastaan väyliä pitkin liikkuminen on turvallista. Merikarttoihin ei ole merkitty läheskään kaikkia kiviä ja kareja, jolloin väylän ulkopuolella kulkemiseen liittyy aina pohjakosketuksen vaara.
 

Väylän syvyys on merkitty merikarttaan. Se ilmaisee väylän pienimmän kulkusyvyyden. Se on ilmoitettu metreinä veden keskimääräisestä pinnankorkeudesta, ns. keskivedestä. Veden pinnan korkeuden vaihtelu ja aluksen nopeuden vaikutus kulkusyvyyteen on syytä pitää mielessä reittivalintaa tehtäessä. Ei-liukuvat eli uppoumarunkoiset veneet tarvitsevat suurella nopeudella ajaessaan enemmän vettä alleen, kuin tavallisella matkanopeudella.
 

Merialueillamme on käytössä kaksi eri viitoitusjärjestelmää: ilmansuuntiin perustuva kardinaaliviitoitus  ja väylän nimelliskulkusuuntaan  perustuva lateraaliviitoitus. Maailmanlaajuisesti lateraaliviitoitusjärjestelmiä on kaksi. Yleisin on IALA A, jota käytetään lähes kaikkialla muualla paitsi Amerikassa, jossa käytetään IALA:n B -järjestelmää. IALA on kansainvälinen merimerkeistä ja majakoista vastaavien viranomaisten yhteistyöjärjestö International Association of Marine Aids to Navigation and Lighthouse Authorities.
    Suomessa käytetään A-järjestelmää, jossa väylän oikea reuna on merkitty vihreällä viitalla ja vasen reuna punaisella viitalla. Vasen ja oikea reuna katsotaan aina väylän nimelliskulkusuunnan mukaan. Pääsääntönä merellä on se, että kauppalaivojen väylät kulkevat Suomenlahdella lännestä itään ja Pohjanlahdella etelästä pohjoiseen. Väylät johtavat johonkin satamaan, jolloin nimelliskulkusuunta on aina satamaan päin. Tästä johtuen monet väylät eivät välttämättä noudatakaan edellä kerrottuja ilmansuuntia. Huviveneilyyn tarkoitetuilla väylillä näihin sääntöihin ei voi missään tapauksessa luottaa, vaan väylän nimelliskulkusuunta on aina tarkistettava merikartasta.
 

Lateraaliviitoitus



Erityisesti veneilyyn tarkoitetuilla väylillä ei yleensä ole merkitty väylän molempia reunoja, vaan viitoilla on merkitty lähellä väylää olvia vaarallisia kohteita, kuten kiviä tai matalikkoja. Väylällä on usein tällöin vain vihreitä tai punaisia viittoja.
   Sisävesillä väylän nimelliskulkusuunta on pääsääntöisesti latvavesille päin. Missä latvavedet ovat, on joskus vaikeasti pääteltävissä, ellei järvessä ole selkeää laskujokea, jolloin latvavedet ovat laskujoesta poispäin. Ainoa luotettava keino selvittää väylän nimelliskulkusuunta on alueen merikartta.
    Varsinaisten lateraaliviittojen lisäksi sekä sisävesillä että merialueilla käytetään puna-mustalla vaakaraidoituksella varustettua karimerkkiä, joka voidaan kiertää molemmilta puolilta. Ohitus on aina tehtävä riittävän kaukana merkistä. Suurilla selkävesillä saatetaan lisäksi käyttää puna-valkoisella pystyraidoituksella varustettua turvavesimerkkiä. Se kertoo, että veden syvyys on riittävä kaiken kokoisille aluksille. Kokonaan keltaista viittaa käytetään erityistarkoituksiin ilmaisemaan jonkin alueen rajoja. Niitä käytetään esimerkiksi kieltoalueiden tai saastuneiden pohja-alueiden rajapisteissä.
 

Kardinaaliviitoitus



Kardinaaliviitat kertovat missä ilmansuunnassa väylä on merimerkkiin nähden. Esimerkiksi pohjoisviitta kertoo, että väylä sijaitsee viitan pohjoispuolella. Kaikille pääilmansuunnille on oma viittansa. Väli-ilmansuunnille (koillinen, kaakko, lounas ja luode) ei ole omia viittoja. Jos väylä kulkee jonkin esteen, kuten matalikon tai karin koillispuolella, merkkinä käytetään joko pohjois- tai itäviittaa. Vahinkojen välttämiseksi on aina syytä tarkistaa väylän sijainti merikartasta tai elektronisen merikartan näytöltä.
    Pohjoisviitta on ylhäältä musta ja alhaalta keltainen. Eteläviitta puolestaan on ylhäältä keltainen ja alhaalta musta. Muistisääntönä voi ajatella, että pohjois-etelä-akselilla keltainen väri on vaaran suunnassa ja musta väri väylän suunnassa.
    Länsiviitassa on keltaisen pohjan keskellä musta rengas. Itäviitassa puolestaan on mustalla pohjalla keltainen rengas. Aikaisemmin pääosa viitoista oli varustettu ilmansuuntaa kuvaavilla kartioilla. Länsiviitassa kartiot olivat kärjet vastakkain ja itäviitassa ylempi kartio osoitti ylöspäin ja alempi kartio alaspäin. Musta väri kertoo itse asiassa kaikissa kardinaaliviitoissa kartion kärjen suunnan. Tärkeillä väylillä saattaa yhä edelleenkin nähdä kartioilla varustettuja viittoja, mutta veneilyväylillä ne ovat melko harvinaisia.
 

Kardinaaliviitat sijoitetaan yleensä luotojen, matalikkojen tai karien läheisyyteen ilmaisemaan väylän tai väyläalueen reunaa. Kauppamerenkulun väylillä kiinteät merimerkit saatetaan sijoittaa useiden kymmenien metrien päähän väylästä. Tällöin merikarttaan on merkitty merimerkin etäisyys reunasta.
    Samalla väylällä saatetaan monesti käyttää sekä lateraaliviittoja että kardinaaliviittoja. Viittoja tarkkailemalla on helppo seurata oman veneen sijaintia merikartalla.
    Osa viitoista on asennettu kiinteästi merenpohjaan betonivalulla, junttaamalla tai kalliokiinnityksellä. Nämä merimerkit pysyvät paikoillaan jäistä ja pienistä törmäyksistä huolimatta. Pääosa veneilyväylien viitoista on kuitenkin kelluvia ja ne on kiinnitetty ankkurilla pohjaan. Ne voivat liikkua jäiden vaikutuksesta tai puutavaranuiton takia. Siksi niiden sijaintiin on suhtauduttava, erityisesti keväisin, pienellä varauksella. Viittojen paikat on myös pääsääntöisesti merkitty läheisille saarille tai luodoille sijoitetuilla paaluilla tai rantakiviin maalatuilla viivoilla. Monesti viitan paikan voi varmistaa näistä merkeistä tai elektronisesta merikartasta.
 

Väylien ja väylämerkkien tyypit



Väylät voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin: kauppamerenkulun väyliin ja veneilyväyliin. Viitoitus kauppamerenkulun väylillä tehdään järeämmillä merimerkeillä kuin huviveneille tarkoitetuilla väylillä. Ammattimerenkulkijoille tarkoitetuilla väylillä pyritään käyttämään mahdollisuuksien mukaan kiinteitä merimerkkejä. Viitat on myös valaistu yöllä liikkumista ajatellen.
    Viereisessä kuvassa on yleisimmät suomalaiset viitat. Vasemmalta lukien:

  1. Muoviputkiviitta (yleisin veneiväylillä)
  2. Jääpoiju
  3. Poijuviitta
  4. Viittapoiju
  5. Reunamerkki.

Kaikki muut viitat paitsi reunamerkki (5) ovat kelluvia, pohjaan ankkurilla kiinnitettyjä merimerkkejä. Muut kuin muoviputkiviitat (1) on yleensä varustettu valolla.
    Vihreässä poijuviitassa oleva pyramidin muotoiset syvennykset ovat tutkaheijastimia. Useimmissa jääpoijuissa on myös vastaava tutkaheijastin. Reunamerkkeinä käytetään myös kardinaaliviittoja. Niissä on kaikissa samanlainen profiililtaan tiimalasia muistuttava tutkaheijastin. Vasemman reunan lateraalimerkin yläosan profiili on neliömäinen. Lisäksi käytössä on erillinen valkoinen punaisella vaakaraidalla varustettu tutkamerkki. Sen heijastin on samanlainen kuin kardinaalireunamerkeissä.
 

Viittojen merkinnät eri kartoissa

Poijutyypit
Lateraaliviitat
Lateraali- ja erikoisviitat

Tutkaheijastimet ovat yleensä samanlaisia kaikissa viitoissa ja ne ovat lähes täydellisesti korvanneet viittojen tunnistamista helpottavat kartiot. Kartioista, jotka yhä nähdään viittojen karttamerkeissä, luovuttiin, koska ne eivät kestäneet talven ja jään aiheuttamaa rasitusta. Kardinaaliviittojen musta väri näyttää kartion kärjen suunnan. Eteläviitan alaosa on musta, koska molemmat kärjet osoittavat alas. Kärjet osoittavat pohjoisviitassa ylos, joten sen yläosa on musta. Itäviitassa ylemmän kartion kärki osoittaa ylös ja alemman kartion kärki alas, jolloin sekä ylhäällä että alhaalla on musta väri, joiden väliin jää keltainen rengas. Länsiviitassa kartioiden kärjet ovat vastakkain, jolloin ylä- ja alaosat ovat keltaiset ja niiden välissä on musta rengas.

Kardinaaliviitat